KUUKAUDEN KUVA: KUUNTELIJA

Kaija Leinonen, Kuuntelija, järvikaisla, 2013

Veistämisen tekniikat antavat minulle tällä hetkellä parhaimmat mahdollisuudet tehdä juuri sellaista taidetta mitä sisälläni tunnen. Tekniikoiden moninaisuuden lisäksi hienoa on materiaalien kirjo ja niiden antamat mahdollisuudet. Mistä tahansa materiaalista voi tehdä veistoksen. Yleensä materiaali alkaa puhutella minua esimerkiksi muodon tai värin kautta. Sitten kerään sitä, vääntelen ja kääntelen, tunnustelen miten materiaali käyttäytyy ja mitä sillä on sanottavanaan. Prosessit voivat olla pitkiä. Joskus tiedän heti materiaalin nähtyäni mitä aion tehdä, joskus voi mennä vuosi ennen kuin oivallan mikä materiaalin sanoma itselleni on.

Luonnonmateriaaleissa haastavaa on oikeanlaisen tekniikan löytäminen. Ne ovat kiehtovia, mutta niillä on hyvin voimakas oma luonne ja tahto olla juuri sitä mitä ovat. Kuuntelija-teoksessakin tein paljon kokeiluja ennen kuin löysin hyvin toimivan ja materiaalin henkeä tukevan työstötavan. Ympäristö liittyi tekoprosessiin monella tapaa: Mallina oli opiskelukaverini, ja sisältö syntyi materiaalin luonteen lisäksi muovailun aikana käydyistä keskusteluista.

 

Kaija Leinonen, s. 1984 Ruukissa, neljännen vuosikurssin opiskelija pääsuuntautumisenaan kuvanveisto.

> s-posti: kaleinon@hotmail.com

Kuukauden kuva: Planeetat

Anni Karvinen: Stillkuva videoteoksesta ”Planeetat”, 2014

”Katsoin kaukoputkella taivaalle ja näin raidallisen Jupiterin ja neljä sen kuista. Se, että maailmankaikkeus on täynnä leijuvia palloja, on mielestäni käsittämätön fakta. Se saa minut pohtimaan monia ihmisyyteen liittyviä asioita, rituaaleja, murheita ja pelkoja.

Maalaaminen on ollut pitkään tärkein itseilmaisuni väline. Minua kiinnostaa kaksiulotteinen ja pysähtynyt kuva, joka jää ikuisesti siihen hetkeen ja tunnelmaan, mikä on tekohetkellä vangittu. Viimeisimmän vuoden aikana olen tehnyt myös videoita. Siirtyessäni liikkuvan kuvan pariin huomasin, että hetkellisyys kiehtoi minua siinäkin. Ajattelumalli lienee peräisin tottumuksistani maalata ja oppimastani tavasta katsoa maailmaa. Olen huomannut erilaisten tekniikoiden vaikuttavan tapaani nähdä. Veistäminen (jota harvemmin teen) saa minut näkemään maiseman kolmiulotteisemmin. Videoissani on liikettä, mutta ei juonen etenemistä, vaan jatkuvana liikkuva hetki. Kyse on jonkin asian katsomisesta ulkopuolelta: tiedät vain sen minkä aistit, et ikinä koko tarinaa.”

Anni Karvinen on syntynyt Helsingissä vuonna 1987, ja opiskelee Kankaanpäässä viimeistä vuotta.

> http://www.annikarvinen.com, myös Planeetat-video kokonaisuudessaan nettisivuilla

YMPÄRISTÖTAIDETTA OPISKELIJAVOIMIN SASTAMALASSA

Sastamalaan syntyi toukokuussa 2015 julkista taidetta, kun Kankaanpään taidekoulussa opiskelevat Kati Juurikka ja Heidi Piippo päättivät kunnioittaa paikkakunnalla asuneen Akseli Gallen-Kallelan perintöä. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 150 vuotta kansallistaiteiljan syntymästä. Jaatsi, Gallen-Kallelan lapsuudenkoti Sastamalan Vammalassa toimii monen juhlallisuuden päänäyttämönä.

Taideopiskelijat Juurikka ja Piippo halusivat juhlavuoden kunniaksi tehdä Jaatsin puistoon julkisia teoksia, jotka kertovat jotakin kulttuurihistoriallisesti merkittävästä paikasta ja siellä asuneesta kansallistaiteilijasta. Koulumatkoilla syntyi idea Jaatsin Veistospuistosta, jonka tavoitteena oli herätellä henkiin uinuvaa ja monelle paikallisellekin vierasta Jaatsin taloa.

Veistospuistoprojekti käynnistyi virallisesti keväällä 2014, kun opiskelijat saivat Sastamalan kaupungilta kulttuurin ja taiteen apurahan veistosten valmistuskulujen kattamiseksi. Veistospuiston teosten ilme on nykypäivään sijoittuva, mutta ne liittyvät Akselin Jaatsilla viettämään lapsuuteen. Veistokset keskustelevat hyvin keskenään sekä puiston ensimmäisen, vuosikymmeniä sitten valmistuneen Gallen-Kallelan näköisveistoksen kanssa (sen tekijöinä taiteilijapariskunta Alpo ja Nina Sailo).

Juurikan betoniveistos, Juuret, kasvaa Jaatsin maaperästä kuten Akselin kuvallinen ilmaisukin.

 

Heidi Piipon kahdesta veistoksesta koostuva Kumppanuus on valmistettu ruostumattomasta teräksestä. Luonnolliseen kokoon toteutetut varikset ovat saaneet innoituksensa Akselin kuuluisasta Poika ja varis -maalauksesta.

Veistospuiston taiteilijat, Juurikka ja Piippo toivovat kumpikin, että Jaatsi olisi helpommin saavutettavissa julkisten veistosten avulla ja että siitä tulisi osa paikallisten asukkaiden toimintaympäristöä.

Lue myös Kuukauden kuva -juttu painetusta Agora-lehdestä.

Teksti ja kuvat: Heidi Piippo ja Kati Juurikka

Opiskelijat maalasivat tilaustyön nyrkkeilysalin seinään

Nyrkkeilijä Matti Koota harjoittelee Kankaanpään urheilutalon nyrkkeilysalilla. Nyt hän iskee vastustajaa myös salin seinällä SAMKin opiskelijoiden toteuttamassa työssä.

Viisi kolmannen vuosikurssin kuvataiteen opiskelijaa on tehnyt aktiivisesti töitä opettajansa Viljami Heinosen johdolla. Maalaus on Kankaanpään Nyrkkeilijöiden tilaama työ ja paljolti tilaajan toiveitten mukainen. Lähtökohtana olivat valokuvat, ja lisäksi nyrkkeilytila asetti omat raaminsa.

Opiskelijat ovat selvästi pitäneet selkeistä raameista ja päämäärästä – ja yhdessä tekemisestä.
– Ne ruokkivat ajattelemaan uudella tavalla, sanoo Antti Toivonen.
– Tosi mukava projekti, vaihtelua siihen, että yleensä maalaus on yksinäistä pakertamista, toteaa Samuel Lehikoinen.

Nyt töitä on tehty yhdessä päivittäin, luonnoksesta lopputulokseen. Kuva-aihio valittiin yhdessä. Jokainen teki oman luonnoksensa, ja niiden pohjalta työstettiin yhteinen luonnos värimaailmoineen.

– Tosi helposti on löytynyt se, mitä tehdään, ja työ on edennyt hyvää tahtia, kertoo Hanna Joronen.

Opiskelijoita miellyttää se, että työ on kaikkien nähtävillä. Myös Viljami Heinonen on tyytyväinen.
– Tämä on opiskelijoille hieno CV-merkintä, julkinen teos. Tilaajan toiveiden mukainen työ myös avautuu kaikille.

Opettaja on mielissään myös yhteisöllisyydestä. Tehty työ osaltaan lähentää taiteilijoita ja ei-taiteilijoita, ja muualta tulleet opiskelijat tutustuvat paikkakuntaan, jolloin myös opiskeluympäristön mielekkyys kasvaa. Lisäksi Kankaanpäähän on saatu jättää oma kädenjälki.

Opettaja on SAMKin kasvatteja

Seinämaalausta opettava Viljami Heinonen on valmistunut SAMKista vuonna 2012, ja toiminut sen jälkeen muun muassa taidekoululla maalauksen opettajan assistenttina ja opettajan sijaisena. Hän on tyytyväinen uuteen opettajan rooliinsa.
– On hienoa huomata voivansa antaa neuvoja ja auttaa eteenpäin.
Yhdessä tekeminen on seinämaalauksen opintojaksolla uutta.  Ennen kaikki luonnostelivat, ja vain yksi pääsi toteuttamaan työnsä – tai kaikki jäivät luonnoksiksi.

Kiinnostuitko? Seinämaalauskurssi voidaan toteuttaa uudella opiskelijaryhmällä ensi lukuvuonna – ota yhteyttä Viljami Heinoseen, p.  0400 625 905, viljamiheinonen.com.  Tämä käytännössä kyntensä jo näyttänyt taitelijajoukko voi toteuttaa maalauksen omana työnään jo aiemminkin.  Ota yhteyttä ja kysy lisää: antti.toivonen@live.com

Näin teos valmistui:

Teksti: Anne Sankari Kuvat: Jouni Saarinen (valmis maalaus), Antti Toivonen, & Pekka Söderlund (tekijöiden kuva)

KUUKAUDEN KUVA: Isoveljen syli

Paula Majuri: Isoveljen syli, öljyvärimaalaus 45 x 60 cm, 2014.
”Tällä hetkellä eniten kiinnostaa maalaaminen. Aikoinaan hain opiskelemaan Kankaanpään taidekouluun kuvanveiston vuoksi, mutta maalaaminen vei voiton. Muotokuvamaalaaminen on nyt suuri intohimoni. Hyviä malleja ja inspiraation lähteitä ovat omat lapset ja lähellä oleva luonto. Viimeisimmissä maalauksissani olen keskittynyt öljyvärimaalaamiseen. Öljyvärimaalaaminen kerrostekniikalla on hyvin haastavaa, mutta lopputulos palkitsee. Etenkin muotokuvamaalaamisessa kerrostekniikalla saa erityisen elävän näköistä jälkeä.

Haaveena on myös tehdä seinämaalauksia tai muita suuria teoksia. Suuria teoksia maalatessa tuntee helposti itse olevansa osa maalausta. Maalausten koko on mietittävä järkevästi nyt kun työhuoneen koko ei ole kovin suuri. Tulevaisuudessa teemme vanhaan piharakennukseen isomman ateljeen, jossa on mahdollista toteuttaa suurempia maalauksia ja veistoksiakin.

Isoveljen syli -teos on kuva omista pojistani. Siihen on ikuistettu hetki, jona isoveli pitää ensimmäistä kertaa sylissään kahden päivän ikäistä pikkuveljeään.”

Paula Majuri on syntynyt Oulunsalossa vuonna 1985. Hän asuu perheensä kanssa vanhassa hirsitalossa Parkanon maaseudulla. Majuri on valmistumassa kuvataitelijaksi keväällä 2015.

> Paula Majuri, paula.majuri@hotmail.com

KUUKAUDEN KUVA: Paikkoja, joissa olemme olleet, joita emme enää muista

Janelin Kinnunen: Linnun sulilla päällystetyt korkokengät. Yksityiskohta installaatiosta ”Paikkoja, joissa olemme olleet, joita emme enää muista”, 2014. Kuva: Janelin Kinnunen.

Janelin Kinnunen (s. 1984) opiskelee kuvataidetta kolmatta vuotta Kankaanpäässä. Hänen teoksensa ovat usein sekoituksia erilaisista tekniikoista: installaatioista videoihin ja miniatyyriteoksista kollaasinomaisiin teippimaalauksiin. Kuvan installaatio on nimeltään ”Paikkoja, joissa olemme olleet, joita emme enää muista”. Siinä hän kuvaa ihmisen mahdottomuutta todella päästä takaisin siihen hetkeen, joka on joskus ollut. Se on samanaikaisesti sekä äärettömän surullista, mutta myös kaunista. Vaikka siitä hetkestä olisi todisteena valokuva, on sekin vain yksi tapa vääristää mennyt. Muisti on olemukseltaan myös valikoiva ja sidoksissa identiteettiimme. Muistammeko sen minkä haluamme muistaa ja kun emme enää muista, keitä silloin todella olemme? Teoksessa nivoutuu yhteen myös ympäristön ja ihmisen suhde toisiinsa. Kuinka suuri vaikutus on elinympäristöllä siihen, keitä olemme ja miten arvomaailmamme rakentuu? Installaatio koostuu untuvilla päällystetystä ovesta, sulkakengistä ja ikkunakehyksiin kiinnitetystä valokuvateoksesta..

> janelin.kinnunen@gmail.com, janelinkinnunen.com

Kuukauden kuva: Aino-Maria Myllykosken totuudet, osa 2

Maire Karuvuori: perfomanssi, kesto 5 min, Kankaanpäässä keväällä 2013. Kuvat: Amandus Pedaspea.

Kaikenlainen ajatusten ohjaaminen ja muukin saarnaaminen performanssin keinoin on paitsi lähes mahdotonta, myös täysin tarpeetonta. Yleisö näkee esityksestä joka tapauksessa olennaisen. On turha yrittää korostaa tai peittää mitään. Aiemmin saatoin hakemalla hakea tärkeää aihetta. Nyt osaan antaa arvoa sellaisillekin asioille, jotka ovat minulle arkipäiväisiä. Voin tehdä esityksen dementoituvasta naispastorista, joka pelkää Obamaa ja Osamaa sekä laskee kalenterinsa sivuilla pedon lukuja, sillä siitä tiedän jotakin. Tähän perustuu sarja ”Aino-Maria Myllykosken totuuksia”.

En tee henkilökohtaisia terapiatöitä, vaan kyse on aina kommunikaatiosta.  Minua ohjaavat intuitio, luottamus, rohkeus ja rakkaus, tärkeimpänä rakkaus, josta syntyy kaikki muu. Käsittelen ihmisiä ja aiheita lempeästi, rakkaudella. Samalla koen saavani tosi paljon siitä rakkaudesta takaisin. Olen lempeä myös itseäni kohtaan. Kaikkein ihanin ja sitä kautta paras teos, minkä voisin tehdä, olisi sellainen, jossa yleisö saa multa jonkin lahjan.

Minulla on ollut sekä pitkäkestoisia, usean tunnin esityksiä, joissa yleisö on hyvinkin läsnä ja kaikki perustuu vuorovaikutukseen, mutta myös videoperformansseja ja show-henkisiä lavaesityksiä, joissa yleisö lähinnä vastaanottaa. Yleisö on aina syy esitykseen.

Maire Karuvuori on syntynyt 1984 Helsingissä.
> mairekoo.wix.com/mairekoo

 

Kuukauden kuva: Taiteilija

Merilii Simonen: Taiteilija, serigrafia seitsemälle vedosarkille, n. 0,5m x 4,9m, 2013

”Tämän hetken teokset syntyvät elämän luonteesta ja epätoivoisista yrityksistä hallita sitä. Pyrin yksinkertaistamaan monisäikeiset ajatukset ja tunteet visuaalisuudeksi.

Yhä uudelleen ja uudelleen huomaan palaavani luontoon – maan, ilman, tulen ja veden maisemiin. Sieltä saan kuvallisen ilmaisuni perustan. Tietyt, luonnosta tutut elementit ovat viime aikoina toistuneet töissäni symboloiden muun muassa muutosta ja pysyvyyttä.

Mahdollisuuden vierittäminen katsojalle on kuitenkin yksi kantavista voimista tekemisessäni. En tahdo liiaksi rajata taidettani omiin lähtökohtiini, vaan tahdon sen lopulta olevan juuri sitä, mitä kukin siinä näkee.

Grafiikan tekniikoista olen löytänyt sydämen valitukseni serigrafian. Sen lisäksi hyödynnän vaihtelevasti muitakin menetelmiä, kuten valokuvaa ja akryylimaalausta.”

Merilii Simonen on syntynyt vuonna 1991 Porissa, ja opiskelee viimeistä vuottaan taidegrafiikkaa kuvataiteen koulutusohjelmassa.

Kuvassa on osa alunperin pystysuuntaisesta teoksesta.

Kuukauden kuva: Hahmo

Tapani Saraste: Hahmo. Öljyvärit mdf-levylle, 2013.

Tapani Saraste on syntynyt 1985 Oulussa ja opiskelee tällä hetkellä kuvataiteilijaksi SAMKissa, erikoistuen maalaustaiteeseen. Isona hänestä tulee taikuri.

Tapanin työskentelyssä ovat vahvasti läsnä poikkitaiteellisuus ja -tieteellisyys. Hän pyrkii toimimaan visuaalisen alan asiantuntijana jatkuvasti muutoksessa olevassa taiteen ja viestinnän kentässä. Luovalla alalla kokemuksen luonnollisuus ja etääntynyt tutkiva lähestyminen kulkevat käsi kädessä. Joskus hän räiskii maalia yhteistyössä vaikkapa musiikkiterapeutin kanssa, joskus hän linnoittautuu työhuoneelle kirjoittamaan ja lukemaan alan uusia julkaisuja.

Vahvoja teemoja Tapanin ilmaisussa ovat kommunikaatio, transformaatio ja yksilön rooli nykyisessä kansainvälistyneessä kulttuurissa ja ympäristön asettamissa haasteissa.

Kuukauden kuva: Suojelija

Reetta Partanen: Suojelija, sekatekniikka, 2013.

Reetta Helmi Partanen on syntynyt 1982 Iisalmessa ja opiskelee SAMKissa kuvataiteilijaksi, erityisesti kuvanveistoa. Reetta on myös sosionomi (AMK) ja suorittaa kuvataideterapian erikoistumisopintoja.

– Kuvanveistossa nautin erityisesti luovan prosessin yhdistymisestä käsillä tekemisen taitoihin. Käytän teoksissani usein kierrätys- ja luonnonmateriaaleja ja veistoksiini päätyykin aarteita, joita löydän luonnossa ja kirpputoreilla liikkuessani tai joita hyödynnän arkipäivän elämässäni.

– Teosteni teemat löytyvät kohtaamisista ihmisten ja ympäristön kanssa, muutoksesta sekä omasta kokemuksestani ihmisenä olemisesta. Teoksissani voi olla esimerkiksi osia unimaailmastani tai tarinoista, joita olen sosiaalialalla kohdannut. Taiteen tekeminen on minulle halua kommunikoida itseni ja ympäristön kanssa, saada ja antaa kysymyksiä ja oivalluksia vastausten sijaan. Koska ensikokemus taiteen kanssa tapahtuu usein tunne- ja aistitasolla puhe- ja älytason sijaan, välillä teos yllättää kokijan ja tekijänsäkin.